KUN UHMA SAA HERMOT RIEKALEIKSI – VINKIT UHMAIKÄÄN

 

Kuten olen aiemminkin tainnut mainita, on vauvavuodet olleet meillä omasta mielestäni suhteellisen leppoisia. Mielestäni meidän perheessä vauvat ovat olleet leppoisia tyyppejä, ja suhteellisen vähään tyytyväisiä. Kunhan on maha täynnä, vaippa kuivana ja läheisyyttä saatavilla. Näillä eväillä pärjää vauvan kanssa aika pitkälle. Mutta ensimmäiset kunnolla hermoja repivät tilanteet alkoivat hiipiä meidän talouteen, kun esikoisen vahva tempperamentti sai entistä enemmän tuulta alleen ensimmäisten uhmakausien aikana. Kuinka uhma näkyy meidän taloudessa, ja mitkä toimintatavat olen kokenut parhaaksi uhmaikäisen kanssa? Mitkä ovat parhaat vinkit uhmaikään?

Lue myös: ÄLÄ EROA VAUVAVUODEN AIKANA – MUTTA ODOTAPA VAAN TAAPEROAIKAA…

Kolme vuotiaan uhma oli tuttu käsite jo ennen esikoisen syntymää, mutta minusta tuntuu että sen sijaan että yhtäkkiä meillä olisi kolmen vuoden iässä alkanut koetteleva uhmavaihe, on tämä uhma vuosien varrella kasvanut lumipalloefektin tavoin. Ja mikäli neiti on vanhempiinsa tullut tämän tempperamenttiasian osilta, niin helpotusta tuskin on luvassa ihan heti. Ja todistetustihan sitä tempperamenttia löytyy. Ja uhmaikähän on hyvin yksilöllinen, toisilla uhma voi olla todella lyhyt ohi menevä vaihe, ja uhma voi jopa laantua jo 3 vuotis syntymäpäivän kieppeillä. Toisilla kehitys voi aaltoilla hyvinkin paljon, ja uhmavaiheita voi myös olla useita, kestoltaan lyhyempiä. Itse en todellakaan tunnista näitä vaiheita, tuntuu että elämä kolmivuotiaan kanssa on päivästä toiseen yhtä uhmaa. Milloin sukat ovat väärän väriset, ruoka on vääränlaista tai esimerkiksi ulos lähteminen ei huvita muttei sisälläkään leikkiminen kelpaa. Mutta onneksi nämä uhmahetket saadaan rauhoittumaan parhaillaan varsin nopeastikin, ja kyllä ainakin meidän neiti kolme vuotias osaa myös olla todellinen päivänsäde. Ainakin omalla kohdallani omien hermojen ja kärsivällisyyden kannalta on ollut tärkeää vaikeimpina hetkiä mielessä toistaa itselleen, että tämä uhmailu on erittäin tärkeä osa lapsen kehitystä ja lapsen itsenäisyyden harjoittelua. Toisinaan vinkit uhmaikään ovat tervetulleita, joten ajattelin nyt jakaa omalta kohdaltani parhaaksi havaitut toimintamallit ja omat periaatteeni asian tiimoilta.

Kuinka elää uhmaikäisen kanssa?

Meille varsinkin uhmakausien aikana tutut rutiinit ja ennakointi ovat olleet kaiken a ja o. Arkipäivät sujuvat varsin leppoisasti, kun lapset tietävät mitä on seuraavaksi luvassa. Milloin syödään, milloin ulkoillaan ja milloin nukutaan. Arki on selkeää. Viikonloppuisin rutiinit hieman rikkoutuvat, kun vietetään perheen kanssa aikaa yhdessä, ehkä kyläillään tai käydään ulkona syömässä. Erityisesti viikonloppuisin siirtymätilanteet tuntuvat olevan haastavia, osittain varmaan myös siksi että olen huomannut ettei meidän perheessä lasten isä ehkä toteuta tätä ennakointia ja lasten valmistelua esimerkiksi siirtymiin tai tulemassa oleviin tapahtumiin tai askareisiin samalla tavalla. Itse esimerkiksi sanoitan hyvinkin paljon lapsille etukäteen, esimerkiksi tyylillä: ”tämän jälkeen mennään pesemään hampaat, ja sitten käydään nukkumaan.” tai ”nyt syödään, ja sen jälkeen puetaan ulkovaatteet ja lähdetään kauppaan”. Näin siirtymät eivät tule lapsille yllätyksenä. Toinen ero meidän vanhempien toimintatavoissa on mieheni usein tahattomasti käyttämä kysymysmuoto. On aivan turhaa kysyä uhmaikäiseltä, että puetaanko ulkovaatteet, jos todellisuudessa tilanteessa ei ole vaihtoehtoa. Lopputuloksena on lattialla huutava lapsi, joka kielteisestä vastauksestaan huolimatta joutuu pukemaan. Itse toisinaan käytän esimerkiksi pukemistilanteissa lapsen päätäntävaltaa houkuttimena esimerkiksi siten, että hän saa itse valita antamistani vaihtoehdoista minkä värisen pipon tai mitkä kengät hän haluaa laittaa. Ja yhtäkkiä pukeminen sujuukin jo paljon mielekkäämmin!

 

Parhaat vinkit uhmaikään

Ennen kaikkea koen, että uhmaikäisen kanssa tärkeintä on venyttää omaa pinnaa ja olla mahdollisimman kärsivällinen ja johdonmukainen. Ei lapsi tahallaan temppuile. Tässä kohtaa täytyy kyllä myöntää, että vaikka äitiyden myötä oma kärsivällisyyteni onkin kasvanut huomattavasti, olen myös ihminen siinä missä muutkin. Toisinaan korotan ääntäni, vaikka tiedän ettei se ole yleensä kovinkaan järkevää.  Jälkikäteen tämä usein harmittaa, ja sitten sanoitan usein myös omatkin tunteeni lapselle kertomalla että äiti vähän suuttui tai äidille tuli paha mieli, pyydän anteeksi ja selitän ettei ollut tarkoitus hermostua tai olla ilkeä. Eikä ne lastenkasvatuksen tunnetuimmat periaatteet kiristys, uhkailu ja lahjontakaan täysin tuntemattomia käsitteitä ole. Näitä kyllä pyrin välttämään omassa käytöksessäni, koska en koe tämänkaltaista pelottelua oikeana tapana kasvattaa lapsia. Joskus tosin tulee lipsautettua suusta sammakkoja, mutta pääsääntöisesti yritän myös uhmatilanteissa pitää seuraukset johdonmukaisina turhien rangaistusten sijaan. En esimerkiksi missään tapauksessa kannata uhmakiukun vallassa olevan lapsen viemistä omaan huoneeseensa yksin jäähylle rauhoittumaan, tai uhkaile millään tapaan tilanteeseen liittymättömilla rangaistuksilla. Sen sijaan mielestäni on looginen seuraus, että esimerkiksi jos esikoinen tahallaan ajaa taaperomopolla toisia päin, niin silloin mopo lähtee parkkiin jos käytös ei korjauskehotuksesta huolimatta muutu.

 

Olen kuitenkin huomannut, että etenkin kunnon kiukkuun ja itkuun päätyneissä uhmatilanteissa on huomattavasti tehokkaampaa yrittää pysyä itse rauhallisena ja ensin sanoittaa lapselle tunteita, sitten yhdessä rauhoittua ja sitä kautta ratkaista tilanne. Ei pieni lapsi vielä välttämättä osaa rauhoittua, vaan tarvitsee tukea ja läsnäoloa pahan olonsa kanssa.   Näin ollen esimerkiksi epämääräiset tiuskaisut kuten ”koitapa nyt käyttäytyä”, ovat useimmiten uhmatilanteissa täysin hyödyttömiä. Uhmatilanteissa yritän purra hammasta, ja olla se paras mahdollinen äiti lapsilleni. Minun tehtäväni äitinä kuitenkin on opettaa lapsille omien tunteidensa säätelyä, ja asettaa turvallisuuden tunnetta tuovia rajoja. Yksin tunteidensa kanssa jätetty lapsi ei koe oloansa turvalliseksi, vaan tarvitsee vanhempiaan.

 

Hyvät vinkit uhmaikään varhaiskasvatuksen ammattilaisen ja äidin näkökulmasta löytyy esimerkiksi tästä Iidan matkassa blogin postauksesta.