KUN OMALLE PEILIKUVALLE SOKAISTUU
Heräät aamulla. Katsot peiliin, käyt ehkä vaa’alla. Pari kiloa ylimääräistä, hiukan löysää siellä ja täällä. Olisimpa pienempi. Olisimpa lihaksikkaampi, naisellisempi. Pidempi, lyhempi, sporttisempi. Aina voisi olla enemmän sitä ja tätä. Peilistä katsoo varmasti jokaisella meillä toisinaan vastaan itse tyytymättömyys. Omalle peilikuvalle sokaistuu helposti, eikä ehkä huomaa asioiden todellista laitaa.
Lue myös: TYYTYVÄISYYS TAPPAA KEHITYKSEN & SUORAA PUHETTA KEHOSUHTEESTA
Kävin hiljattain kirpputorilla, kuten usein teen. Havahduin kuitenkin sovituskopissa siihen, että tällä hetkellä mahduin XS kokoisiin housuihin. Ja ne eivät edes puristaneet mistään. Olen sitä mieltä, että vaatekoolla ei todellakaan ole mitään merkitystä enkä siis itsekään pääsääntöisesti käytä XS kokoa, tämä pikkuasia vain havahdutti minut. Sillä viitisen vuotta sitten sovitellessani nelisen kokoa isompia vaatteita en todellakaan ajatellut, että tämä päivä joskus koittaisi. Silloin tiedostin olevani ylipainoinen, mutta en silti jostain syystä hahmottanut ehkä asian todellista laitaa peilikuvaa katsoessani. Enkä tee sitä nytkään, viisi vuotta myöhemmin 30 kiloa kevyempänä.
Peiliin katsoessani näen itseni. Sen suurempia ajattelematta. Mutta toden totta, painan tällä hetkellä vähemmän kuin koskaan aikuisiällä. Mahdun heittämällä rippimekkooni, ja valtaosa vanhoista vaatteista roikkuu päälläni. Koenko olevani hyvässä kunnossa? Ehkä en. Tai en ulkoisesti, koska rehellisesti en ajattele asiaa kovinkaan paljoa. Annan tällä hetkellä suuremman painoarvon kehoni toimintakyvylle ja vahvuudelle. Pystyvyydelle. Sille, että pystyn tekemään asioita. Pystyn juoksemaan puolimaratonin. Pystyn vetämään maasta 100kg ja pyöräilemään 100 kilometriä. Keho on muuttunut vuosien saatossa monen asian summana paljonkin. Toisinaan saan kommentteja siitä, kuinka näytän urheilulliselta. Liian lihaksikashan ei kuitenkaan saa olla, sehän ei ole naisellista. Kenellä lie on etuoikeus määritellä sekin asia, minkälainen keho on naisellinen ja kaunis?
Kun katson peiliin, näen kehon. Paljon kokeneen kehon. Paljoon pystyvän kehon. Pääsääntöisesti olen tyytyväinen peilikuvaani, mutta tosiaan ennen kaikkea olen tyytyväinen siihen mihin kehoni pystyy. Silti edelleenkin havahdun toisinaan miettimään, onko sinne tai tänne kertynyt hiukan ylimääräistä. Voisinkohan olla sporttisempi, kiinteämpi tai lihaksikkaampi. Huomaan siis toisinaan edelleenkin, kuinka itsellänikin on työtä tämän asian kanssa. Ja nimenomaan henkisellä puolella, pään sisällä. Jos ajatuspuolella ei ole asiat kunnossa, ei nimittäin koskaan voi kokea olevansa tyytyväinen itseensä. Olenko onnellisempi ja tyytyväisempi itseeni nyt, kun vaaka näyttää 30kg vähemmän? En. En siksi, että vaaka näyttää niitä lukemia mitä se juuri nyt näyttää. Vaan siksi, että minulla on juuri nyt kaikki mitä tarvitsen ja valtaosan ajasta minulla on hyvä olla itseni kanssa.
Haluan vain sanoa, että on varmasti melko normaalia sokaistua omalle peilikuvalleen. Sitä kun katselee päivästä toiseen omasta näkökulmastaan. Ja mikäli sitä jää liiaksi tuijottamaan, löytää helposti epäkohtia itsestään. Tärkeämpää olisikin oppia hyväksymään itsensä, ja suhtautumaan itseensä ja omaan kehoonsa positiivisuuden kautta. Uskon että esimerkiksi liikunnan suhteen pääsee paljon pidemmälle kun kohtelee itseään hyvin ja liikkuu siksi, että se on hyväksi itselleen eikä siksi, että olisi pakko. Ulkonäkö ei ole elämässä tärkeintä, ja positiivisella asenteella ja itsensä hyväksymällä koko elämänlaatu on taatusti parempaa kuin asenteella, jossa aina jokin pielessä. Nauti siis liikunnasta, itsestäsi ja omasta peilikuvastasi. Ja ennen kaikkea elämästä.
