SAAKO ONNISTUNEESEEN SYNNYTYKSEEN OLLA PETTYNYT?
Tässä tulee postaus, jonka aihetta olen pyöritellyt mielessäni jo pidemmän aikaa. Kuten minua aktiivisesti seuraavat tietävätkin, viimeisimmästä synnytyksestäni on jo noin puolitoista vuotta aikaa, joten synnytyksen minussa herättämiä tunteita ja kokemuksia olen ehtinyt käydä läpi pitkään ja hartaasti.
Molempien tyttöjen raskausaika meni varsin hyvin, ja vältyin suuremmilta vaivoilta. Ainoastaan liitoskivut sekä paha närästys vaivasivat, tosin närästyskin pysyi hyvin aisoissa lääkityksellä. Synnytykseen olen mennyt varsin avoimin mielin, varsinkin esikoisen kohdalla. Tosin toivoin silloinkin, että kaikki menisi mahdollisimman sujuvasti, ja mielessäni oli ajatus mahdollisimman lääkkeettömästä synnytyksestä. Jo esikoisen raskausaikana ajattelin veden olevan minulle sopiva kivunlievitysmenetelmä, vaikka esikoisen syntyessä 2017 ei Kotkan keskussairaalassa ollut vielä mahdollisuutta synnyttää veteen. En kuitenkaan myöskään avautumisvaiheessa päässyt ammeeseen, muistaakseni tähän vaikutti positiivinen streptokokkinäyte ja saamani antibiootti, mutten ole asiasta aivan varma. Hyvin avoimin mielin synnytykseen lähteminen oli hyvä valinta esikoisen kohdalla. Otin kiitollisena vastaan sen, mitä tuleman piti enkä koe että esimerkiksi päiväkausia kestänyt pitkittynyt latenssivaihe olisi ollut mitenkään traumatisoiva. Synnytys meni kaikinpuolin hyvin, ja toipuminen oli nopeaa.
Kuopuksen synnytyksen lähestyessä törmäsin sattumalta tietoon, että vesisynnytys on vihdoin sallittua myös KOKSissa. Edelleen olin vakaasti sitä mieltä, että vesi kivunlievitysmenetelmänä olisi itselleni hyvä vaihtoehto, ja aloin myös pyöritellä mielessäni ajatusta vesisynnytyksestä. Kuitenkin myös tällä kertaa ajattelin, että ehkä liian tarkka suunnitelmallisuus ei kannata, jotta välttyisin turhilta pettymyksiltä. Toivoin myös edelleen mahdollisimman lääkkeetöntä synnytystä, vaikka esikoisen synnytyksessä olinkin lopulta päättynyt ottamaan epiduraalipuudutuksen. Kuopuksen synnytyksessä pääsin avautumisvaiheessa ammeeseen, ja tunsin kuinka vajosin omiin maailmoihini vedessä. En sano, etteikö supistukset olisi olleeet kivuliaita ja olo tuskallinen, mutta vedessä ajantaju tuntui katoavan ja veden painottomuus tuntui kropassa hyvältä. Sopivan asennon hakeminen tuntui kuitenkin hiukan haastavalta, joten lopulta usean asian summana päädyin jo tunnin kohdalla nousemaan ammeesta ja ottamaan epiduraalin. Nyt, kun synnytyksestä on kulunut jo yli vuosi, on mielessäni noussut pieni synnytyspettymys tämän synnytyksen kohdalla.
Lue myös: SYNNYTYSKERTOMUS
Miksi tunnen pettymystä?
Pääasiassa olen kiitollinen, että synnytys oli esikoisen synnytykseen verrattuna varsin nopea. Ajoin sairaalaan omalla autolla, ja pääsimme myös kotiutumaan vauvan ollessa alle 24 tunnin ikäinen. Palautuminen alkoi vauhdikkaasti, joten kaikkihan pitäisi olla reilassa? Pieni synnytyspettymys on kuitenkin nostanut päätään. Mutta miksi?
Miksi tunnen pettymystä hyvin menneestä synnytyksestä? Ennen synnytystä kirjoitin myös kätilöille toiveitani ylös liittyen synnytyksen kulkuun ja kivunlievityksiin. Toisin kuin esikoisen kohdalla, tällä kertaa minusta jopa tuntui että kirjoittamani asiat oltiin luettu ja huomioitiin. Esimerkiksi puolisoni pyytäessä kätilöltä minulle jotakin helpotusta kipuhini, sanoi kätilö lukeneensa, etten ensisijaisesti halunnut ottaa epiduraalia ja kysyi toiveistani asian suhteen. Se, mihin olen pettynyt synnytyksen osalta on oma valmistautumisemme synnytykseen liittyen. Synnytyksen ollessa aktiivisesti käynnissä, on luonnollista että synnyttäjä vajoaa omaan kuplaansa. Ja näin sen kuuluukin mennä. Olin kirjoittanut ylös toiveeni synnytykseen liittyen synnytyssairaalaan, mutta olen kuitenkin tullut lopputulokseen, että minun olisi ennen synnytystä täytynyt tehdä toiveeni selväksi myös kumppanille, ja kertoa tarkemmin synnytyksen eri vaiheista ja niiden vaikutuksesta omaan mieleen. Koen, että puolisoni ei osannut synnytyksessä toimia toivomallani tavalla tukenani, mutten myöskään omassa mielentilassani kyennyt häntä enää siinä vaiheessa ohjaamaan. Olen siis pettynyt itseeni, ja siihen etten ollut kertonut puolisolle etukäteen, kuinka toivoin hänen synnytyksen eri vaiheissa toimivan. Olen tietenkin käynyt asiaa myös synnytyksen jälkeen puolisoni kanssa läpi, ja toivon että mahdollisessa seuraavassa synnytyksessä olemme asian tiimoilta paremmin samalla aaltopituudella.
Saako onnistuneeseen synnytykseen olla pettynyt?
Mutta saako onnistuneen synnytyksen jälkeen tuntea pettymystä? Tuntuu kiittämättömältä, kun näin onnistuneen synnytyksen ja terveen lapsen saamisen jälkeen koen pientä pettymystä, vaikka päällimmäinen tunne toki ainakin yleensä on kiitollisuus. Tulee tunne, että minulla ei ole oikeutta tuntea pettymystä, kun on olemassa ihmisiä joiden synnytys on ollut huomattavasti hankalampi tai on päättynyt jonkinlaiseen komplikaatioihin. Miksi siis minä, täysin ilman repeämiä terveen lapsen synnyttänyt äiti koen pettymystä, etenkin kun synnytyksen ei missään nimessä kuulu olla mikään kilpailu? Nykypäivänä luonnonmukainen synnytys on trendinä noussut vahvasti ihmisten tietouteen, ja mahdollisimman lääkkeetön synnytys tuntuu olevan jonkinlainen arvostuksen mittari. En omalla kohdallani koe synnytykseni epäonnistuneen millään tasolla, varsinkaan ottamani epiduraalin vuoksi. Vaan koen, että valmistautumisemme synnytykseen oli liian vähäistä. Toisella kerralla kun jo itse kuta kuinkin tiesi, mitä on luvassa ja itse osasi hiukan valmistautua, niin tuntuu että kumppanin lähtökohdat synnytykseen olivat tismalleen samat kuin ensimmäisellä kerralla.
Täytyy myöntää, etten myöskään ole koskaan puhunut tästä asiasta ääneen kenellekkään puolisoani lukuun ottamatta. Järjellä ajateltuna kuitenkin tiedän, ettei pettymyksen tunteissa ole mitään väärää ja synnytys on niin henkilökohtainen kokemus, että toisen ihmisen synnytykseen liittyviin tunteisiin on todella vaikeaa, ellei jopa mahdotonta ottaa kantaa. Olen kuitenkin myös tämän puolentoista vuoden aikana opetellut hyväksymään tämän pienen pettymyksen tunteeni, eikä se enää oikeastaan ole ensimmäinen mieleeni tuleva asia kun ajattelen synnytystä.
Mitä tekisin toisin?
Mielestäni synnytystä on etukäteen varsinkaan ensimmäisellä kerralla turha pyrkiä käsikirjoittamaan liian tarkasti. Etukäteen on kuitenkin varsin hankala tietää, kuinka tulee itse kokemaan tämän täysin uuden tilanteen ja siihen liittyvät kivut ja tuntemukset. Supistusten yltyessä ja synnytyksen ollessa aktiivisesti käynnissä voi esimerkiksi etukäteen sopivaksi ajatellut kivunlievitysmenetelmät tuntua huonolta. Synnytykseen valmistautuminen kannattaa kuitenkin aina. Ota selvää erilaisista kivunlievitysmenetelmistä ja synnytyksen eri vaiheista. Erilaisia synnytykseen liittyviä asentojakin voi aivan hyvin kokeilla jo vaikka kotona ennen synnytystä. Tulevaa synnytystä kannattaa ehdottomasti käydä läpi myös puolison kanssa etukäteen, ja ainakin me olisimme hyötyneet valtavasti keskustelusta, jossa olisin selkesti kertonut puolisolleni omat toiveeni ja konkreettisesti tehnyt selväksi, kuinka toivon hänen toimivan eri tilanteissa ja synnytyksen eri vaiheissa. Aivan kuten kaikissa muissakin parisuhteeseen liittyvissä tilanteissa, myös synnytyksessä olemme jokainen yksilöitä ja puolison on täysin mahdotonta lukea ajatuksiasi ja tietää, kuinka haluaisit hänen toimivan, ellet itse kerro hänelle. Käykää siis avointa keskustelua, ja valmistautukaa synnytykseen yhdessä.
