SAAKO TYTTÖ OLLA TYTTÖ JA POIKA OLLA POIKA? – LAPSEN SUKUPUOLI KASVATUKSESSA
Ennen kolmannen lapsemme syntymää ajattelin itseni aina tyttöjen äidiksi. Jostain syystä olin aina nähnyt itseni tyttöjen äitinä, ja etenkin esikoisen kohdalla tuntui alusta asti luontevalta ajatella vauvan olevan tyttö. Ja niinhän hän olikin. Ja niin oli keskimmäisemmekin. Ja niin luulin kuopuksenkin olevan, vaan toisin kävi. Aluksi ajatus itsestäni pojan äitinä tuntui hassulta, mutta ei siksi että sukupuolessa varsinaisesti olisi mitään vikaa tai siksi että olisin erityisesti toivonut tyttöä. Poika oli ihan yhtä lailla tervetullut perheenjäsen, ja aivan ihana perheenjäsen onkin. Kuinka lapsen sukupuoli meillä näkyy kasvatuksessa – vai näkyykö se? Entä mitä mieltä yleisesti olen esimerkiksi sukupuolisensitiivisyydestä – saako tyttö olla tyttö tai poika olla poika?
Lue myös: MILTÄ TUNTUU SAADA POIKA KAHDEN TYTÖN JÄLKEEN?
Tyttö, poika vai henkilö?
Saako tyttöä enää kutsua tytöksi tai poikaa pojaksi? Miksi ihmeessä kaikki vanha täytyy laittaa uusiksi, ja yhtäkkiä kaikki meistä ovatkin henkilöitä? Elämme maailmassa, jossa esimies on muuttumassa esihenkilöksi ja jopa liikennemerkit uudistuvat sukupuolineutraaleiksi. Ymmärrän, että vanhoista ja syvään juurtuneista ajatusmalleista voi etenkin vanhemman sukupolven edustajien kohdalla olla todella vaikeaa päästää irti. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että miten sukupuoli tai ihmisten lokeroiminen sukupuolen mukaan voi olla kenellekkään niin tärkeää. Siinä missä ihmisellä on sukupuoli, on hänellä myös paljon muitakin erilaisia fyysisiä ominaisuuksia. Miksi siis juuri sukupuoleen pitäisi takertua? Ja kyllä, meillä silti kutsutaan toisinaan tyttöjä tytöiksi ja poikaa pojaksi. Koska se on se sukupuoli, johon he fyysisien ominaisuuksiensa mukaan ovat syntyneet eivätkä ainakaan toistaiseksi ole muuta ilmaisseet. Ehkä asiaa voidaan ajatella uudestaan siinä vaiheessa, jos joku heistä selvästi kokee asian toisin. Liikaa en kuitenkaan ole halunnut tätä tytöttelyä ja pojattelua arkeen tuoda, ja parhaani mukaan yritän antaa lasten sukupuolen olla vaikuttamatta esimerkiksi siihen minkälaisiin leikkeihin ja käyttäytymiseen heitä kannustan. Miksi näin?
Epätasa-arvoinen kohtelu sukupuolen mukaan tuntuu varmasti vieraalta ajatukselta, mutta kun asioita tarkastellaan pintaa syvemmältä voi tällaiseen käytökseen tavalla tai toisella syyllistyä hieman huomaamattaan. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi erilaista suhtautumista lasten välisiin konfliktitilanteisiin sukupuolesta riippuen. Poikien saatetaan antaa nahistella hieman kauemmin tai rajummin, ennen kuin vanhempi astuu kuvioihin opettamaan ratkaisukeinoja sekä tärkeitä tunnetaitoja. Pojilta voidaan myös hyväksyä hieman enemmän huolimattomuutta, ja toisinaan asioita kuitataan tyylillä. Tyttöjen kuuluu leikkiä nukeilla, ja pojille tarjotaan autoja ja vauhdikkaita leikkejä. Ei, ei ja ei.
Sukupuolisensitiivisyys – mitä se on?
Itse pidän erityisesti kasvatuksen yhteydessä paljon kuullun sukupuolineutraali-termin sijaan sukupuolisensitiivisyydestä. Toisinaan tuntuu, että nämä kaksi käsitettä menevät hiukan sekaisin ja joiltain osin ne ehkä kulkevatkin hieman rinnakkain, jopa limittäin. Sukupuolineutraaliudessa ymmärtääkseni on kyse siitä, että lapsen sukupuoleen ja sen vaikutuksiin kasvatuksessa ei kiinnitettäisi huomiota. Oman näkemykseni mukaan jokaisella meistä kuitenkin on sukupuoli – se miten se näkyy esimerkiksi arjessa, kohtaamisissa sekä kasvatuksessa onkin eri asia. Siitä syystä koen ehkä itse enemmän kannattavani sukupuolisensitiivisyyttä ideologiana sekä kasvatuksessa. Sukupuolisensitiivisyyden syvimmän sanoman mukaan jokaiselle yksilölle annetaan tilaa kasvaa juuro omanlaisekseen, ja jokainen lapsi tulisi nähdyksi ja arvostetuksi omassa sukupuolessaan. En siis halua esimerkiksi kasvattaa reippaita poikia ja hyvin käyttäytyviä tyttöjä, mikä ehkä vielä joitakin vuosikymmeniä sitten tuntui olevan normi.
Etenkin vanhemman sukupolven mieleen on juurtunut näkemys siitä, millaisia tyttöjen ja poikien tulisi olla. On naisten työt ja miesten työt. Tyttö ei saa tehdä itsestään numeroa, ei näkyä eikä kuulua. Tytön kuuluu olla rauhallinen ja tunnollinen, ja käyttäytyä hyvin. ”Pojat on poikia” on ehkä yksi ärsyttävimmistä esimerkeistä tämän sukupuolittuneisuuden osalta. Miksi ihmeessä pojat saavat paljon levottomuutta ja huonoa käytöstä anteeksi ”pojat on poikia” kuittauksen varjolla? Mielestäni pojan ei myöskään tarvitse olla reipas ja peittää tunteitaan. Meillä kaikki lapset ovat samalla viivalla, jokaisella on ihan yhtälainen oikeus toteuttaa itseään ja näyttää tunteitaan. Koen tärkeänä, että lapsia tarkastellaan ennemmin yksilöinä omien piirteidensä kautta ja niitä tukien, kuin sukupuolen ja siihen liittyvien odotusten mukaan.
Onko pojan kohdalla vaikeampaa olla sukupuolisensitiivinen?
Vanhat arvot ja näkemykset ovat juurtuneet tiukkaan, ja itse edustan sukupolvea jonka kohdalla tytöille niin sanottu ”poikamainen” käytös on alkanut olla hyväksyttävämpää. Meillä ei ole jaoteltu miesten ja naisten töitä, ja olen saanut puketua juuri sellaisiin vaatteisiin kuin itse haluan. Ja vaikka koenkin olevani varsin avarakatseinen, ja aion kyllä tulevaisuudessa antaa lapsieni sukupuolesta riippumatta pukeutua esimerkiksi prinsessaleikkeihin tai leikkiä autoilla, on myös minulla omat kompastuskiveni sukupuolisensitiivisyyden kohdalla. Kuopuksen synnyttyä olen kiinnittänyt eri tavalla asiaa tähän sukupuoliasiaan arjessa sekä omassa käytöksessäni. Joko aika on kullannut muistot, tai sitten todella tunnun käyttävän huomaamattani kuopuksen kohdalla pojattelua useammin, kuin tyttöjen kohdalla tytöttelyä. ”Voi mikä iloinen pinei poika”, ”äidin rakas pieni poika”, se vaan tulee niin huomaamatta. Mutta onko se sitten huono asia, poikahan hän kuitenkin ainakin toistaiseksi oletettavasti on? Olen myös huomannut laittavani reilulla kädellä tyttöjen pieniä vaatteita ja kenkiä eteenpäin, ja jopa kysynyt VIOLETTIEN välikausikenkien kohdalla mieheltä ”tuleekohan näitä pojalla käytettyä?”. Haloo!? Tyttöjen kohdalla en muista ajatelleeni, ettenkö voisi pukea heille päälle jotakin tiettyä vaatekappaletta. Toki lasten ollessa vielä pieniä olen voinut tehdä hankinnat omien mieltymyksieni mukaan, mutta silti jostakin syystä tuntuu ajatuksena helpommalta pukea tytölle siniset kengät kuin pojalle pinkit. Eli ajatustyötä tässä on vielä itse kullakin, sillä eihän ole mitään järkeä hankkia kolmannelle lapselle kaikkea uutena ihan vain sen takia kun olemassa olevat vaatekappaleet ovat väärän värisiä.
