KUN SURU KOSKETTAA

Meidän perhettä on kohdannut tänä syksynä valtava suru. Olen avannut asiaa jonkin verran esimerkiksi instagramissa, mutta koska koen kirjoittamisen itselleni hyvin tärkeäksi niin halusin vielä jakaa ajatuksiani aiheesta laajemmin. Suru on luonnollinen osa elämää ja sen kiertokulkua. Toisinaan se tulee yllättäen, toisinaan tekee tuloaan hiljaa hiipien pikkuhiljaa. Se pysäyttää, koskettaa, ja laittaa ajattelemaan ympäröivää maailmaa aivan uudella tavalla. Niin karua kuin se onkin, ei kenellekkään meille ole luvattu huomista. Elämän on hauras ja haavoittuva, eikä sitä aina voi käsikirjoittaa. Toisinaan asiat vain tapahtuvat.

Omalla kohdallani kulunut syksy on ollut hiukan hankala, ja pitänyt sisällään epävarmuutta ja pelkoa. Jopa ahdistusta ja surua. Hetken jo ehdin huokaista helpotuksesta, kunnes matto vedettiin jalkojen alta. Rakas äitini menehtyi marraskuun ensimmäisenä päivänä, ja sen myötä alkoi surun ja menetyksen käsittely. Aikuisiällä, erityisesti omien lasten syntymän jälkeen välit äidin kanssa olivat läheiset. Juuri nyt olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että vuodet kotiäitinä ovat mahdollistaneet tiiviin yhteydenpidon äidin kanssa. Puhuimme vähintäänkin päivittäin puhelimessa, ja lisäksi jaoin hänelle tietysti paljon lasten kommelluksia ja ihania kuvia ja videoita. Ja kuinka hän rakastikaan meidän lapsia. Tuntuu todella käsittämättömältä, että nyt kaikki se on otettu minulta pois. Kuinka monesti olenkaan ajatellut soittavani. Kuinka monesti meidän esikoinen onkaan käskenyt ottaa mummolle kuvan pikkuveljen kiipeillessä. Ja kuinka näitä asioita ei nyt enää voikaan yksinkertaisesti tehdä. Kaikesta huolimatta olen kiitollinen siitä, kuinka läheisiä olimme viime vuosina. Kuinka lapset vielä viimeisinä päivinä halusivat soittaa, ja esikoinen spontaanisti kesken puhelun kertoi rakastavansa mummoa.

Nyt olet vapaa
ja mukana tuulen
saat kulkea rajoille ajattomuuden.
Olet kimallus tähden,
olet pilven lento.
Olet kasteessa aamun pisara hento.
Et ole poissa
vaan luoksemme saavut
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotat meille hyvää yötä.

Lepää rauhassa, rakkain Äiti.

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

 

Henkilön ʜʏᴠɪɴᴠᴏɪɴᴛɪ | ᴘᴇʀʜᴇʟɪꜰᴇꜱᴛʏʟᴇ (@juttaeveliinarantanen) jakama julkaisu

Kuinka minun tulisi surra? Minkälaiset tunteet ovat hyväksyttyjä? Tärkein oivallukseni kuluneena syksynä surusta – ja ylipäänsä tunteiden käsittelystä on vertailun hylkääminen. Huomasin, että aiemmin olen miettinyt hiukan sitä, miltä minusta kuuluisi tuntua. Kunnes tajusin, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja. Ennen kaikkea surussa. Vaikka suru tuntuukin etenkin akuutissa vaiheessa hyvin alleen huuhtovalta ja kokonaisvaltaiselta, kuuluu suruun myös paljon muitakin tunteita. Ja ne ovat hyväksyttyjä. Ja jokaisella meistä on oikeus surra tavallaan, ja tärkeää onkin löytää itselleen sopivat tavat surun käsittelyyn. Toiselle se voi tarkoittaa hiljentymistä ja omaa tilaa, toinen taas kaipaa paljon tukea suruunsa. Omalla kohdallani liikkuminen on ollut hyvä tapa käsitellä surua ja tunteita. Erityisesti lenkkipolulla käyn paljon ajatuksia läpi. Lisäksi olen kokenut avoimuuden ja kirjoittamisen itselleni tärkeäksi tavaksi jäsennellä ajatuksia ja tunteita.

Erityisesti ensimmäinen viikko menetyksen jälkeen tuntui toisinaan ikuisuudelta. Minuutit tuntuivat kestävän tunteja, ja tunnit vuosia. Toisissa hetkissä suru ja tuska iski vasten kasvoja huuhtoen alleen. Kyyneleille ei tuntunut tulevan loppua, ja arkisetkin asiat konkretisoivat menetystä ja aiheuttivat tuskaa. Toisina hetkinä olen puolestaan nauranut yhteisille muistoille, ja ennen kaikkea äitini sinnikkyydelle. Kuinka hän aina taisteli, ja kävi elämänsä aikana läpi raskaitakin asioita. Luovuttamatta.  En tule ikinä unohtamaan, kuinka hän oli aina ylpeä meistä lapsista ja etenkin meidän lapsista. Siitä, kuinka lähtökohdista huolimatta olemme kääntäneet vaikeudet voitoksi ja pärjänneet elämässä. Ja kuinka paljon minulle merkitsikään se, että äiti oli mukana elämäni tärkeimmissä hetkissä kuten hääpäivässä ja lasten elämän alkutaipaleella. Paljon jäi silti kokematta ja sanomatta, eikä ikävä häviä koskaan.

Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua, että asiat alkavat konkretisoitumaan. Kaksi viikkoa elämäni surullisimmasta päivästä on kulunut. Toisaalta tuntuu, että muistan sen hetken kuin eilisen. Toisaalta se tuntuu todella kaukaiselta. Muistan, miltä tuntui viimeisinä sateisina iltoina ajaa pimeässä sairaalaan äitiä katsomaan. Muistan, miltä hän näytti viimeisinä hetkinään. Mutta toisaalta taas en. Se kaikki tuntuu niin kaukaiselta, aivan kuin ne hetket olisivat paloja jonkun muun muistoista. Muistan miltä äidin ääni kuulosti, mutta en kuitenkaan. Muistan, mitä hän aina tapasi sanoa meidän lapsille. Mutta nekin muistot tuntuvat juuri nyt kaukaisilta. Aika varmasti tekee tehtävänsä, ja uskon että ajan kanssa mieleen nousevat parhaiten ne kaikista kalleimmat, kauneimmat ja rakkaimmat muistot. Ja niin sen kuuluukin mennä.

Surun kanssa tärkeintä on jatkaa eteenpäin, ja hyväksyä kokemansa menetys. Toisinaan se tuntuu todella hankalalta ja epäoikeudenmukaiselta. Miksi juuri minä, miksi juuri nyt? Etenkin ensimmäiset päivät ajatukset tuntuivat poukkoilevan holtittomasti, ja mieleen mahtui myös paljon jossittelua. Totuus on kuitenkin se, että menetys on lopullinen eikä mikään muuta sitä asiaa. Vaikka kuinka olisin tehnyt asioita toisin, ei kaikkeen voi vaikuttaa. Uskon, että ajan kanssa suru ja ikävä muuttaa muotoaan. Ehkä arkipäiväistyy, ja antaa tilaa myös positiivisille muistoille. Surutyönä en tahdo tätä asiaa ilmaista, en usko kyseessä olevan mikään prosessi mikä täytyy hoitaa alta pois.