Viime viikkojen aikana olen puoli vahingossa ajanut itseni hieman ahdistavaan tilanteeseen. Jo ajatus vuoden vaihtumisesta hieman hirvitti minua, sillä se tarkoittaisi, että kevät olisi askeleen lähempänä. Ja se puolestaan tarkoittaisi vanhempainvapaan päättymistä, ja päiväkodiarjen alkamista. Kuin huomaamattani aloin pikkuhiljaa pyöritellä mielessäni ajatusta hoitovapaasta, sillä ajatus Minean laittamisesta päiväkotiin kauhistutti minua hiukan. Vaikka tiedänhän minä, että kyllä ne pienetkin lapset sopeutuvat muutokseen ja pärjäävät päiväkodissa hienosti.
Äitiydessä hirveintä on päätöksen teko, jossa en ole ikinä ollut kovinkaan hyvä. Olen luonteeltani jahkailija. Vanhemmuus on täynnä päätöksiä, alkaen jo siitä hetkestä, kun vauvalle suodaan mahdollisuus saada alkunsa. Se on ensimmäinen iso päätös, joka tämän päätöksen teon lumipallon sysää liikkeelle. Sitä seuraa päätökset muun muassa äitiysloman ajankohdasta, aloittaako loman varhennettuna vai vasta 30 arkipäivää ennen laskettua aikaa? Entäs sitten synnytys, kuinka ja missä synnyttää? Missä vauva nukkuu, kuinka hänet ruokitaan, milloin aloitetaan kiinteät ja miten? Pidetäänkö unikoulua, vai nukutaanko perhepedissä? Päätöksiä päätöksien perään.
Ja sitten vanhempainvapaa alkaakin huveta uhkaavasti. Vanhempainvapaan päätyttyä vauva on yhdeksän kuukauden ikäinen. Olisi aika palata töihin, ja mieli kaipaakin jo kovasti töitä. Tuttuja rutiineja, aikaa tehdä niitä asioita joita teki ennen lasten saamista. Tietynlaista haastetta, ja aikuisten seuraa. Samalla ajatus pienen lapsen jättämisestä päiväksi hoitoon ahdistaa. Kuinka rajalliseksi jääkään ne tunnit, jotka saa käyttää ihaillen oman lapsensa kasvua ja kehitystä. Maailmaa yhdessä tarkastellen. Tässä vaiheessa joku muu on se, joka lapsen nukuttaa, syöttää ja paijaa harmitukset pois. Voi olla, että lapsen ensi askeleet ja muut tärkeät taidot näkeekin ensimmäisenä joku muu. Samaan aikaan itse teet töitä, tienaat elantoasi, jotta voit tarjota lapsellesi parasta mahdollista.
Entäs sitten hoitovapaa? Se mahdollistaisi kotiäitiyden jatkumisen, jolloin lapsi saisi olla kotihoidossa tutun vanhempansa kanssa hiukan pidempään. Näin vältyttäisiin päiväkodin sairastelukierteiltä sekä ahdistukselta suuresta ryhmäkoosta. Selvä homma, ei muuta kuin kotihoidontuen hakemus vetämään, eikö vain? No, ensinnäkin kotihoidontukihan on erittäin minimaalinen, ja aiheuttaa näin ollen merkittävän tulojen tippumisen vanhempainvapaalta hoitovapaalle siirryttäessä. Ja lisäksi ainakin omalla kohdallani tämän päätöksen teko ei ollut helppoa. Ajatus lapsen laittamisesta päivähoitoon ahdistaa, mutta ajatus hoitovapaalle siirtymisestä ja näin ollen töistä pois olemisesta tuntuu myös pahalta. Puhumattakaan siitä, että asiasta pitäisi myös ilmoittaa työnantajalle. Koska itselläni on vakituinen työpaikka, ihan mukava työ ja huippu työnantaja sekä työkaverit. Mutta koska olen sen verran kiitollisessa tilanteessa, että taloudellisesti minulle on mahdollista jatkaa hetki hoitovapaalla, niin miksi en sitä tekisi? Ja kiitos läheisteni, sekä myös työkavereideni tsemppauksen, ymmärrän sen että työt kyllä odottavat ja työkaverit pärjäävät. Lapset ovat pieniä vain kerran. Ja tästä syystä aion huhtikuun alussa siirtyä hoitovapaalle, ja palata töihin tammikuussa 2021. Helpottavaa sanoa se ääneen, etenkin nyt kun asia on virallinen ja olen saanut sen ilmoitettua työnantajalleni. Toivon, että kevät ja kesä tuo meille ikimuistoisia hetkiä ja ihania muistoja. Ennen sitä nautin vielä muutaman kuukauden vanhempainvapaastani sekä ruhtinaallisesta äitiyspäivärahastani.
Onko muilla ollut vaikeuksia tehdä hoitovapaata koskevia päätöksiä?
