PALJASTUKSIA LAPSUUDESTA

Mulla olisi paljonkin kerrottavaa omasta lapsuudestani. Ja etenkin nyt vanhemmaksi tulon jälkeen sitä on ajatellut omaa lapsuuttaan varsin paljon, ja tietyllä tapaa katsonut sitä uusin silmin. Olen elänyt koko elämäni suhteellisen pienellä paikkakunnalla, mikä on toisaalta ollut todella ihanaa mutta rehellisesti sanottuna tuonut mukanaan myös omat haasteensa. Pääpiirteittäin ajattelen kuitenkin lapsuuteni olleen hyvä ja onnellinen. Ja nyt ajattelin hiukan raottaa verhoa omaan lapsuuteni, eli luvassa olisi paljastuksia lapsuudesta!

Lue myös: PERHEARJEN SUURIN HAASTE – MISTÄ AIKAA AJATUKSILLE? & MENEEKÖ KOLME LASTA SIINÄ MISSÄ KAKSIKIN?

Pelkäsin lapsena pimeää. Ja vielä aikuisiälläkään en oikein koe esimerkiksi yksin pimeässä liikkumista mielekkääksi. Oikeastaan en edes tiedä mitä tarkalleen ottaen pelkään pimeässä.

Rakastin jo lapsena kirjoittamista. Kirjoitin tarinoita, päiväkirjoja, ja askartelin jopa itse omia kirjoja paperista. Kirjoittaminen oli ihana tapa tietyllä tapaa haaveilla ja luoda omia todellisuuksia.

Olen ollut lapsena varsin pikkuvanha. Muistan, kuinka ala-aste ikäisenä parhaan kaverini kanssa kipitimme monta kokoa liian isot korkokengät jalassa paikallisille markkinoille. On siinä ollut naapureilla hauskaa. Haaveilin myös aina aikuisuudesta, ja ihailin valtavasti vanhempia tyttöjä.

Halusin lapsena kovasti pikkuveljen tai siskon. Joskus äidiltä pikkusisarusta kinutessani äiti kysyi, että mistähän sellainen saataisiin. Tähän pikku-Jutta tomerana vastasi, että ”Anttilasta tietysti!”. No, eipä tullut pikkusisarusta. Eikä ole enää Anttilaakaan.

Rakastin lapsena hevosia. Olin heppatyttö henkeen ja vereen. Pyöräilimme jopa lapsena useamman kilometrin päähän hevosia katsomaan, ja kysymään josko saisimme käydä hoitamassa hevosia.

Hevosinnostukseni koski myös virtuaalisia hevosia. Käsi ylös, kuka muistaa esimerkiksi 2000-luvun true heppatyttöjen saitin nimeltä tallini.fi. Tämän lisäksi pyörin mukana virtuaalihevospiireissä, ja koodasin jopa itse näille virtuaalisille hevosilleni nettisivut. Ajatelkaapa! Olisikohan pitänyt harkita uraa koodarina?

Perheen kuopuksena olen aina ollut isin prinsessa. Osasin lapsena käyttää tätä varsin hyvin hyödykseni. Kun äiti kielsi jotain, riensin kysymään isältä ja tiesin tasan tarkkaan mistä naruista vetää saadakseni haluamani.

Olin jo lapsena varsin päättäväinen. Minulla ja isoveljelläni on aika tarkalleen vuosi ikäeroa, enkä kilpailuhenkisenä koskaan halunnut tietysti jäädä kakkoseksi missään. Kun isoveljeltäni irtosi ensimmäinen hammas, minulla ensimmäinen hammas vasta hädin tuskin heilui. Voin kuitenkin kertoa, että ei siinä kauaa mennyt kun pikku-Jutta päätti että hampaan oli nyt aika irrota. Ja sehän irtosi, kun riittävän kauan sitä väkisin heilutin.