Vauvavuosi oli oikeastaan se helppo osuus
Kun perheeseen syntyy vauva, valmistaudutaan usein etukäteen henkisesti tulevaan koitokseen: valvomiseen, syöttöihin, vaipanvaihtoihin ja arjen muuttumiseen täysin. Usein puhutaan vauvavuoden rankkuudesta. Muistan elävästi sen, kun esikoiseni syntyi. Kaikki ympärillä varoittivat: ”Nyt alkaa rankin vuosi elämässäsi.” Oli puhetta unettomista öistä, loputtomista syötöistä, itkuista, hormonimyrskyistä, identiteettikriiseistä ja parisuhteen koetuksesta. Ja kyllä – niissä puheissa oli paljonkin totta. Vauvavuosi ON rankka, etenkin ensimmäisellä kerralla, kun kaikki on uutta ja oman jaksamisen rajat vasta hahmottuvat.
Mutta nyt, kun neljäs lapsemme on taapero, ja tämä kuuluisa vauvavuosi on jälleen kerran selätetty, uskallan sanoa ääneen jotakin, mikä ehkä ei ole se yleisin näkökulma: vauvavuosi oli oikeastaan se helppo osuus. Olen oikeasti tätä mieltä.
Ja kyllä, tiedän miten se saattaa kuulostaa nurinkuriselta. En todellakaan sano tätä vähätelläkseni ketään, joka juuri nyt kamppailee silmät ristissä väsymyksen, imetyshaasteiden tai yksinäisyyden kanssa. Päinvastoin: sanon tämän rohkaistakseni. Haluaisin laittaa käteni olkapäällesi ja sanoa: ”Tämä ei kestä ikuisesti. Ja vielä voi tulla vaihe, jolloin katsot tätä aikaa jopa kaiholla.” Me olemme olleet onnekkaita. Ensinnäkin siitä syystä, että olemme saaneet neljä tervettä lasta. Se kun ei todellakaan ole itsestään selvää. Lisäksi kaikki lapsemme ovat olleet perusrauhallisia, tyytyväisiä vauvoja. Nukkuivat ja söivät hyvin, viihtyivät sylissä ja leikkimatolla. Vauvavuoden arki meillä koostui vaipanvaihdoista, päiväunista, pyykkivuorista ja ehkä myös satunnaisista huutokonserteista, mutta kaiken keskellä oli myös paljon lepohetkiä. Vauva ei liiku. Hän ei karkaa. Hän ei kiipeä pöydälle tai yritä syödä koiranruokaa. Tai mikä vielä pahempaa: pikkulegoja. Hän ei kaiva roskiksia, eikä pyri joka hetki ulos. Hän vain on. Sylissä. Vieressä. Lähellä.
Mutta sitten tulee se ensimmäisen syntymäpäivän virstanpylväs. Tämä laukaisee vanhemmalle pikkuhiljaa aivan uudenlaisen työkuvan. Sieltä nousee pieni, hymyilevä, päättäväinen taapero, joka ei enää halua vain olla – vaan tehdä. Ja tietenkin mieluiten kaiken itse ja haluamallaan tavalla. Hän haluaa avata kaapinovet, tyhjentää laatikot ja osallistua kaikkeen. Tietysti.
Ensiaskeleet ovat ihania. Ne liikuttavat ja saavat kyyneleet silmiin. Mutta pian seuraa kaatumisia, kuhmuja, kiukkuja, kiipeämisiä, kokeiluja. Ja mikä tärkeintä – päivät, jotka ennen rytmittyivät kahden tai kolmenkin päikkärin mukaan, ovat nyt yhtäkkiä ihan toista maata. Unet vähenevät, mutta virtaa on enemmän kuin koskaan. Ja silloin alkaa se jatkuva tarkkailu. Silmien täytyy olla selässäkin. Kädet valmiina ottamaan kiinni. Korvat virittyneinä reagoimaan hiljaisuuteen – koska taaperon hiljaisuus on yleensä huono merkki. Se voi tarkoittaa, että hän on juuri kaivanut roskakaapin tyhjäksi keittiön lattialle tai seikkailee koiran vesikupissa. Tätä jälkimmäistä etenkin tapahtuu meillä ihan päivittäin.
Ja tämän pitäisi olla tuttua jo neljännen kohdalla. Ja kyllähän se onkin, ja olin tähän varautunut. Tiesin, mitä on tulossa. Mutta silti se yllättää. Joka kerta. Jollain tavalla. Se, miten intensiivistä taaperon kanssa eläminen on. Miten väsymys ei ehkä ole enää ylivertaista univajetta, vaan enemmän sellaista jatkuvaa pienten palasten repimistä: keskeneräinen lause, keskeytetty kahvihetki, pysähtymätön päivä. Mutta samaan aikaan siinä kaikessa on jotain ihan käsittämättömän rakasta ja elämänmakuista. Pienet varpaat jotka tepastelevat pitkin olohuonetta. Pöydän reunoja aarteiden (tai isommilta lapsilta unohtuneiden välipalojen) toivossa hamuilevat sormet. Ne huvittavat tempaukset, kun löydät legoja saappaasta tai hammasharjan eteisen lattialta. Tämä vaihe on äärimmäisen intensiivinen, mutta ainutlaatuinen. Mutta mikä parasta: sinä selviät siitä. Niin kuin vauvavuodestakin.
Eli jos juuri nyt elät sitä aikaa, kun vauva vain nukkuu, syö ja hymyilee sylissä – vaikka se tuntuisi raskaalta, niin ehkä joskus myöhemmin huomaat, että se oli se vaihe, jolloin pystyi vielä hengittämään syvään. En haluaisi, että tämä kuulostaa siltä kuuluisalta ”odotapa vaan” fraasilta, vaikka se ehkä hiukan sitä tekeekin. Tämä ei ole kilpailu siitä, mikä vaihe on helpoin tai vaikein. Jokainen lapsi on erilainen. Jokainen vanhempi on erilaisessa tilanteessa. Mutta jos sinäkin joskus tulet huomaamaan, että taaperoarki tuntuu ihan toisella tavalla kuluttavalta kuin vauvavuosi – et ole yksin. Meitä on monta. Ja me ymmärrämme.
