Millainen äiti olen? Olenko äitinä sitä, mitä etukäteen ehkä ajattelinkin? Olen varmasti useampaankin otteeseen maininnut, että olen aina haaveillut perheestä. Muistan kuinka jo aika pienenä tyttönä haaveilin äitiydestä, ja lisäksi olen aina ollut sitä mieltä että haluan lapsia nuorena. Esikoisen syntyessä olin 21-vuotias, eli ehkä suhteellisen nuori verrattuna ensisynnyttäjien keski-ikään nykypäivänä. En kuitenkaan koe olleeni mitenkään kovin nuori äiti, ainakaan verrattuna siihen että muistan joskus alakouluikäisenä jopa ajatelleeni kuinka olisin jo alle parikymppisenä todella aikuinen ja valmis äidiksi. Vähämpä tiesin silloin. Äitiys on siis aina ollut suuri haaveeni, ja olen valtavan kiitollinen kun saan olla äiti meidän ihanille lapsille.
Lue myös: ODOTUKSET VS TODELLISUUS – ÄITIYS
Millainen äiti ajattelin olevani?
Kuten sanottu, ajattelin aina saavani lapset nuorena. Ja nykypäivän keskiarvoihin verrattuna asiahan menikin juuri niin. Usein tuntuu, että monella vanhemmuudesta haaveilevalla tai vaikkapa ensimmäistä lastaan odottavilla on paljon odotuksia ja ajatuksia liittyen omaan vanhemmuuteen. Itselleni tulee ensimmäisenä lähinnä mieleen konkreettisena asiana se, kuinka ennen esikoisen syntymää olin varma etten koskaan uskaltaisi nukkua perhepedissä. No, toisin kävi. Ja mitä useampi lapsi taloon on tullut, sitä luontevammalta ja helpommalta vaihtoehdolta perhepeti on pienen vauvan kanssa tuntunut.
Muistan myös ennen esikoisen syntymää ajatelleeni, ettei kotiäitiys pidemmän päälle ole minua varten. Myöhemmin kuitenkin tajusin, että ehkä tämän ajatuksen takana oli lopulta tietyltä tapaa äitiysloman huono ajoitus sekä ympäristön paineet. Toisen lapsen kohdalla koin, että peli oli jo tietyllä tapaa menetetty ja tässähän sitä edelleen ollaan kotiäitinä neljä vuotta myöhemmin. Ajattelin samalla toki myös, että toivon äitiyden ohella voivani edelleen toteuttaa itseäni ja olla toisinaan ihan vain minä.
Mutta jos puhutaan konkreettisesti vanhemmuudesta, lasten kasvatuksesta ja omista arvoistani kasvattajana niin koen olevani monessakin asiassa tyypillinen vanhempi siinä mielessä, että haluan tehdä asioita toisin kuin omassa lapsuudessani. On toki myös paljon asioita, joita haluan vaalia. Yksi näistä on se, että en halua tietyllä tapaa liiaksi kieltää lapsia tai pelotella heitä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö meillä olisi rajoja. Haluan kuitenkin mieluummin opettaa lapsia ajattelemaan asioita ja syy-seuraussuhteita itse, kuin vain tottelemaan meitä vanhempia. Kannustan ajattelemaan tekojen seurauksia jo pienestä pitäen. Olen aina ajatellut, että haluan opettaa lapsia myös sietämään pettymyksiä enkä halua silotella heidän tietään liikaa. Kaikki me varmasti tiedämme, että lopulta maailma on aika julma paikka ja liialla paapomisella lapselle tekee melkoisen karhunpalveluksen.
Lisäksi olen aina ajatellut, että haluan vanhempana vaalia läheistä suhdetta lasten kanssa sekä tietysti myös fyysistä läheisyyttä arjessa. Haluan että lapset tietävät, että äidin syli on aina avoinna heille eikä ole olemassa sellaista asiaa tai vastoinkäymistä, josta ei äidille uskaltaisi kertoa. Kannatan avoimuutta ja asioista avoimesti keskustelemista.
Millainen äiti olen?
Joskus havahdun miettimään omaa äitiyttäni ja itseäni äitinä. Toisinaan tuntuu, etten osaa kovin nopeasti tai suoraviivaisesti vastata siihen millainen koen äitinä olevani. Äitiys tulee niin luonnostaan. Se on iso osa omaa identiteettiäni, ja valtaosan ajasta olen äiti. Arki pyörii ja tilanteet luovitaan parhain päin. Ja sitähän se vanhemmuus arjessa on. Kaikkien arkisten tekojen ja kasvatushetkien takanakin on kuitenkin lopulta ne ovat arvot. Olen äitinä juuri omannnäköiseni, ja vaalin kasvatuksessa niitä asioita jotka koen itselleni merkityksellisiksi. Ja sitähän se vanhemmuus pohjimmiltaan on; koska kaikkea ei mitenkään voi saada eikä kaikkia miellyttää, niin tulee valita itselleen ja omalle perheilleen tärkeimmät arvot ja kasvatuksen peruspilarit joita noudattaa.
Haluan äitinä uskoa kannustukseen ja esimerkin voimaan. Toivon, että lapsemme tietävät voivansa toteuttaa itseään juuri omalla tavallaan. En siis esimerkiksi jaottele lasten leikkejä tai yritä ohjailla heidän mielenkiinnonkohteitaan sukupuolen mukaan. Lapset ovat lapsia, ja ennen kaikkia juuri omanlaisiaan yksilöitä. Meillä arjessa keskustellaan paljon, ja haluan aina tarjota lapsille aikaa kiireettömään keskusteluun. Erityisesti esikoinen pohdiskelee paljon, ja pyrin parhaani mukaan vastailemaan hänen kysymyksiinsä milloin alkuräjähdyksestä ja milloin syntymästä tai kuolemasta.
Olen aina tiennyt olevani luonteeltani melko kärsimätön, ja koenkin sen olevan yksi ehdottomista heikkouksistani vanhempana. Toki myös äitiys on kasvattanut ja opettanut minua vuosien varrella tälläkin saralla, mutta edelleenkin voisin olla kärsivällisempi. Toisinaan olen malttamaton, kun lapset yrittävät suoriutua askareista tai eivät toimi kuten itse ehkä haluaisin. Saatan menettää hermoni, huutaakin. Se on kuitenkin inhimillistä ja ennen kaikkea haluan yrittää muistaa pyytää anteeksi mikäli käyttäydyn itse huonosti. Lapset eivät tarvitse täydellistä vanhempaa, ja on ihan ok joskus vanhempanakin käyttäytyä huonosti. Tärkeää on kuitenkin se, kuinka tilanne ratkaistaan.
Olen äitinä ennen kaikkea riittävän hyvä. Kuuntelen, touhuan ja kannustan. Haluan opettaa lapsille liikunnan ilon sekä tietynlaisen tekemisen meiningin. Meidän lapset rakastaa askarrella sekä rakennella itse erilaisia asioita, ja sitä haluan äitinä vaalia. Olen äitinä ennen kaikkea rakastava ja aktiivinen.
