Arkeen paluu – kiirettä ja kaaosta vai hallittua laskeutumista?

Kesäloman jälkeen tuntuu kuin syksy olisi saapunut hiukan huomaamatta. Okei, elokuuhan on kuitenkin vielä periaatteessa kesäkuukausi, mutta ilmassa on silti jo syksyn tuntua. Aamuisin ilma on viileämpi, ja kalenteriin ilmestyy merkintöjä toisensa jälkeen: koulun aloitus, eskari, harrastusten aikataulut, omat työt ja opiskelutehtävät. Vanhempainillat, kuskaukset ja ostettavat kurahousut. Arki jatkuu, ja se vaatii neljän lapsen kanssa omanlaistaan järjetäytymistä ja asennoitumista. Mutta tietyllä tapaa arkeen paluu tuo mukanaan myös valtavasti rauhaa.

Lue myös: Vauvavuosi oli oikeastaan se helppo osuus

Joskus arkeen palaaminen näyttäytyy hetkittäisenä kaaoksena: liian monta muistettavaa asiaa, reppujen pakkaaminen ja aikataulujen sovittelu tuntuvat loputtomalta palapeliltä. Keneltä puuttui kurahousut, kuka tarvitsee eväät metsäretkelle. Mutta samaan aikaan huomaan, että arkeen paluu voi olla omalla tavallaan myös laskeutuminen. Ehkä ajoittain hiukan töyssyinen, mutta kuitenkin rauhallinen ja hallittu paluu tuttuun ja turvalliseen. Rutiinit ovat ainakin meidän taloudessa arjen selkäranka. Aamu alkaa yhteisellä aamupalalla, ja iltapäivällä kysytään ensimmäisenä ”oliko koulussa kivaa?” ja iltaisin laitetaan reput valmiiksi. Ainakin ihanteellisessa tilanteessa. Mutta koska minäkin olen vain ihminen, niin joskus se unohtuu.

Ehkä kaikkein eniten nautin kuitenkin niistä pienistä hetkistä, jotka helposti hukkuvat arjen kiireeseen mutta kantavat loppupeleissä pitkälle. Se ensimmäinen kahvikupillinen hiljaisessa talossa ennen kuin muu perhe herää. Se tunne kun koti on edes pienen hetken aikaa järjestyksessä ja voi hengittää syvään ennen päivän vilskettä. Tai se, että lapset löytävät paikkansa uusissa ympäristöissä ja voin huokaista helpotuksesta he todellakin pärjäävät. Kaikki sujuu. Ei ehkä itsestään ja automaattisesti, mutta ainakin osittain omalla painollaan.

Syksy tuo mukanaan myös omia tavoitteitani, joille haluan raivata aikaa. Haluan viimeistellä keväällä loppusuoralle saamani opinnot ja saada sen myötä yhden ison luvun elämästäni valmiiksi. Opiskelu neljän lapsen kanssa ei tosiaankaan ole aina helppoa, mutta siitä huolimatta erittäin palkitsevaa. Olen saanut joitakin kummasteluja siitä, että miksi ihmeessä opiskelen korkeakoulututkintoa. Etenkin, kun minulla on jo takataskussani yksi sellainen. Itse kuitenkin näen opiskelun äärimmäisen arvokkaana. Paitsi työelämän kannalta, myös oman itseni kannalta. Opinnot tarjoavat perhearkeen kaivattua vaihtelua. Tunteen siitä, että teen jotakin täysin vanhemmuudesta irrallista ja vain ja ainoastaan itselleni. Syksyllä haluan myös pitää kiinni siitä, että otan aikaa itselleni. Edes pieninä paloina. Tämä aika ei aina tarkoita tunteja kalenterissa, vaikka se ihanaa olisikin. Vaan se voi olla myös hetki kirjojen kanssa, kävely äänikirja korvilla tai vaikka ihan vain se kahvikuppi, jonka saa juoda loppuun ilman keskeytyksiä. Se jos joku on arjen luksusta!

Olen myös vuosien saatossa huomannut, että arjen ei tarvitse olla joko kaaosta tai täydellisesti hallittua järjestystä. Se voi olla niiden välimaastossa, ja sitä se usein onkin. Tietynlaista jatkuvaa tasapainoilua, jossa tärkeintä ei ole suorittaa vaan huomata pieniä asioita. Lasten nauru, lämmin syli, oman työn eteneminen asia kerrallaan.

Arkeen saa palata hitaasti, pienin askelin. Ja ehkä juuri ne pienet askeleet tekevät syksystä kevyemmän ja arjesta elämisen arvoisen.