Yhdeksän vuotta muuttuvassa kehossa

Tajusin hiljattain jotain, mikä tuntui samaan aikaan pieneltä ja valtavan suurelta asialta: olen tilanteessa, jossa ensimmäistä kertaa lähes yhdeksään vuoteen en ole raskaana tai imetä. Ja kun sen sanoo ääneen, ymmärtää itsekin paremmin kuinka pitkä aika se todella on. Yhdeksän vuotta kehossa, joka on ollut lähes jatkuvasti muutoksessa. Kehossa, joka on kasvattanut pieniä ihmisiä. Palautunut synnytyksistä, valvonut öitä, tuottanut ravintoa toiselle ihmiselle ja elänyt jatkuvien hormonaalisten muutosten keskellä. Ei ole ihme, että välillä tuntuu siltä, ettei oikein edes muista, millainen oma keho oli ennen kaikkea tätä. Vaikka samaan aikaan olen kuitenkin ajatellut, ettei esimerkiksi imetys ole kuitenkaan vaikuttanut itseeni ja omaan olooni omassa kehossani juuri lainkaan.

Imetyksen päättymisestä on nyt muutama kuukausi. Ajattelin ehkä etukäteen, ettei imetys vaikuttanut olooni omassa kehossani juuri lainkaan ja että sen jälkeen keho “normalisoituisi” nopeasti. Kuitenkin olen hiljattain tajunnut, että todellisuus ehkä olikin hiukan toinen. Hormonaalinen tasapaino ei palaudu hetkessä, ja sen on huomannut niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Välillä olo on ollut outo ja vieras. Energiatasot heittelivät, iho muuttui, mieliala vaihteli herkemmin ja olo oli ajoittain jotenkin irrallinen. Ehkä raskainta oli kuitenkin mielialojen vaihtelu. Ja samaan aikaan piti edelleen pyörittää arkea, olla äiti, puoliso ja kaikkea muuta. Ehkä juuri siksi tämä vaihe on kaiken keskellä tuntunut myös yllättävän herkältä. Kun keho ei enää ole jatkuvasti “tarpeellinen” jollekin toiselle samalla tavalla kuin raskauden tai imetyksen aikana, joutuu tavallaan kohtaamaan itsensä uudelleen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olen saanut pysähtyä miettimään jotenkin uudella tavalla, mitä minä itse tarvitsen voidakseni hyvin.

Neljän synnytyksen jälkeen kehoni on muuttunut monella tavalla. Osa muutoksista näkyy ulospäin, osa tuntuu vain omassa kehossa. Vatsa ei todellakaan ole enää samanlainen kuin ennen, mutta sitä olisikin kohtuutonta vaatia. Rintojen muutoksista puhumattakaan. Iho on pehmeämpi, paikoin ruttuisempi. Paino on vaihdellut vuosien aikana paljonkin, eikä keho palaudu samalla tavalla kuin joskus kaksikymppisenä. Mutta kehoni on tehnyt näiden vuosien aikana valtavan tärkeää työtä.

Mutta ehkä suurin muutos on tapahtunut siinä, miten suhtaudun itseeni.

Nuorempana saatoin inhimillisesti erehtyä luulemaan, että hyvä olo omassa kehossa syntyy siitä, että näyttää tietynlaiselta. Nyt ajattelen asiasta hyvin eri tavalla. Toki minullakin on edelleen päiviä, jolloin olo ei ole erityisen itsevarma tai jolloin peilikuva tuntuu vieraalta. En usko, että sellaista täydellistä hyväksyntää on olemassakaan ihan joka päivä ja joka hetki. Mutta nykyään osaan suhtautua itseeni paljon lempeämmin. En enää ajattele, että kehoni pitäisi näyttää siltä kuin ennen raskauksia. Rehellisesti sanottuna en edes tiedä, haluaisinko sitä. Tämä keho kertoo elämästä, jota olen elänyt viimeiset yhdeksän vuotta. Se kertoo neljästä lapsesta, tuhansista sylihetkistä, imetyksistä keskellä yötä, raskauksista ja palautumisista, kiireisistä vuosista ja kaikesta siitä rakkaudesta, mitä näihin vuosiin on mahtunut. Ja vaikka välillä minunkin on vaikea hyväksyä kaikkia muutoksia, en silti enää halua vihata kehoani niiden vuoksi.

Olen myös huomannut, että nykyään tärkeintä ei ole niinkään ulkonäkö vaan toimintakyky ja hyvinvointi. Se, että jaksan arkea. Että kehossa on hyvä olla. Että pystyn liikkumaan ilman kipuja ja tuntemaan itseni vahvaksi. Neljän raskauden jälkeen osaan arvostaa aivan eri tavalla esimerkiksi palautumista, suurin piirtein toimivaa keskivartaloa tai sitä, että kehossa tuntuu jälleen enemmän omalta.

Pitkään elin tavallaan jatkuvassa “välivaiheessa”. Oli aina joko raskaus, synnytyksestä palautuminen, imetys tai uusi raskaus. Nyt ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntuu, ettei kehoni ole enää jatkuvasti siirtymässä seuraavaan vaiheeseen. Ja vaikka se on vapauttavaa, se on myös vähän hämmentävää. Kuka minä olen kaiken tämän jälkeen? Millainen kehoni on nyt, kun se ei enää elä vauva-ajan tarpeiden mukaan? Ehkä juuri sitä opettelen tällä hetkellä. Tutustun itseeni ja omaan kehooni tietyllä tapaa uudelleen.

Ja ehkä tärkein asia jonka olen näiden vuosien aikana oppinut, on se, ettei kehoa tarvitse jatkuvasti korjata ansaitakseen hyväksyntää. Keho saa muuttua. Se kuuluu elämään. Naisen keho muuttuu iän, raskauksien, hormonien, kokemusten ja eletyn elämän mukana. Se ei tarkoita epäonnistumista. Nykyään haluan kohdella itseäni samalla lempeydellä, jota tarjoaisin ystävälleni. En jatkuvasti arvostella tai vaatia itseltäni ja keholtanik enemmän. Vaan yrittää nähdä kaiken sen hyvän, mitä kehoni on tehnyt ja tekee edelleen joka päivä.

Ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen minulla ei ole kiire palautua seuraavaa vaihetta varten. Ja ehkä juuri siinä on jotain omalla tavallaa ihanaa ja kaunista.