Rakkautta, arkea ja kaaoksen keskellä pysymistä yhdessä

Tasan seitsemän vuotta sitten sanoimme toisillemme tahdon. Tässä hetkessä neljän lapsen vanhempina tuo lupaus saa uuden merkityksen. Vuosien aikana suhteemme on muuttunut. Kietoutunut arjen ympärille niin tiukasti, että välillä unohtaa pysähtyä katsomaan, kuinka pitkän matkan olemmekaan jo kulkeneet yhdessä. Seitsemän kokonaista vuotta! 

Rakkaus ei ole vain juhlahetkiä

Hääpäivinä on helppo muistella kauniita sanoja ja suuria hetkiä, mutta todellisuus neljän lapsen kanssa näyttää usein toisenlaiselta. Rakkaus ei ruuhkavuosissa todellakaan aina tunnu kynttiläillallisilta tai yhteisiltä viikonloppumatkoilta. Useammin se on sitä, että joku tyhjentää tiskikoneen, vie roskat tai ottaa vuoron taaperon yöheräämisestä, jotta toinen saa nukkua täyden yön. 

Seitsemän vuoden jälkeen huomaan, että rakkaus on ennen kaikkea valintoja. Päätöstä olla samalla puolella, vaikka väsyttää. Päätöstä nauraa yhdessä kaaoksen keskellä. Päätöstä puhua ja kuunnella, vaikka se olisi helpompaa jättää väliin. Päätöstä pelata yhdessä, samalla puolella. Ei toisiaan vastaan. 

Neljän lapsen kanssa parisuhde elää arjen logistiikan ja aikataulujen keskellä. Se ei ole aina hohdokasta, mutta se on todellista. Arki toisinaan todellakin testaa hermoja ja joustoa, mutta se myös hitsaa tiiviisti yhteen: me olemme tiimi. Meillä on jaettu pelikenttä, jossa ei pärjää yksin. Meillä on kokonainen joukkue ruokahuoltoineen ja logistisine ongelmineen luotsattavana. Meitä molempia tarvitaan, ei yksilöinä vaan yhdessä. 

Seitsemäs hääpäivä muistuttaa minua siitä, että parisuhde ei ole erillinen asia arjen ulkopuolella. Se on tiiviisti osa kaikkea sitä, mitä elämme. Se on osana vanhemmuutta, ja jopa univajetta. Ja juuri siksi sen vaaliminen on tärkeää. Meidän arkemme on lapsiemme lapsuus, ja meidän parisuhteemme on lastemme koti. Totta kaikessa kliseisyydessään.

Jos jotain nämä seitsemän yhdessä avioparina kuljettua vuotta ovat opettaneet, niin sen, ettei onni löydy suurista eleistä vaan pienistä hetkistä. Ne ovat ne hetket, jotka pitävät meidät yhdessä. Ne hetket, joissa muistan, miksi sanoin tahdon.

Seitsemän vuoden kriisi

Kukaan tuskin on voinut välttyä kuulemasta puheita ”seitsemän vuoden kriisistä”, siitä kohdasta kun suhde alkaa natista liitoksistaan. Olen viime aikoina ajatellut tätä paljon. Itse haluan nähdä seitsemännen vuoden enemmän kasvun vuotena. Ehkä se pitääkin osittain paikkansa, sillä monissa parisuhteissa tämä vaihe osuu kohtaan jossa alkuhuuma on jo vaihtunut arjeksi ja yhteiselämä on ehtinyt näyttäytyä kaikessa tavallisuudessaan. Ehkä seitsemän vuoden kriisistä puhutaan usein juuri siksi, että siinä mitataan suhteen kykyä kestää arkisia paineita, tehdä kompromisseja ja löytää uusia tapoja pysyä yhteydessä toisiinsa. 

Minulle seitsemäs vuosi on ollut enemmänkin kasvun vuosi. Olen jälleen vauvavuoden jälkeen etsimässä itseäni uudelleen, luomassa nahkaani. Olemme myös ruuhkavuosien keskellä joutuneet etsimään uusia tapoja olla yhdessä, muistamaan että me olemme muutakin kuin vanhempia. Se ei tapahdu itsestään, vaan se on aktiivinen valinta.

Seitsemän vuoden jälkeen en odota täydellisiä päiviä enkä virheettömyyttä. Odotan ja haluan, että jatkamme yhdessä. Että jaamme sekä ilot että vastuut, ja että osaamme edelleen löytää toisemme kaiken keskeltä. Rakkaus ei ehkä näytä samalta kuin hääpäivänä. Se on arkisempaa, mutta samalla se on jollain tavalla myös syvempää.