Nyt se päivä koitti. Nimittäin kaksi viikkoa sitten keskiviikkona Sofia meni ensimmäistä kertaa koko päiväksi hoitoon, kun tämä äiti palasi työelämään. Olo on vähintäänkin haikea, ja hieman harmistunut. Lähes vuosi kotona meni ohi yhdessä hujauksessa, vaikka tuntuu kuin Sofia olisi syntynyt vasta eilen. Ihanaa olisi kyllä ollut jatkaa vielä Sofian kanssa puuhastelua kotosalla, mutta vakituinen työpaikka odotteli ja kyllähän se ajatus töihin paluusta omalla tavallaan houkutteli.
Sofia on siis päivisin hoidossa M:n vanhemmilla, missä on hyvät ja huonot puolensa. Päiväkodissa olisi ollut taatusti tietty, selkeä päivärytmi sekä rajat lapselle, mutta mielestäni näin pienen lapsen on siitäkin huolimatta parempi olla kotihoidossa. Kotihoito takaa tietynlaisen joustavuuden ja onhan kotiympäristö aina kotiympäristö ja tuttu hoitaja tuttu hoitaja. Vieläkään meillä ei hoitoon jääminen suju itkuitta, mutta koko ajan helpottaa ja Sofia rauhoittuu kuulemma välittömästi kun auto häviää pihasta. Ja päivät hoidossa sujuvat kuulemma hyvin, ruoka ja unet maistuu ja leikit serkun kanssa sujuvat hienosti. Luulen, että meillä (kuten varmasti monella muullakin) hoidon aloittaminen oli rankempi paikka äidille kuin lapselle.
Uusi arki on onneksi lähtenyt kaikilla rullaamaan oikein kivasti, ja ainakin vielä töiden, koulun ja lapsiperhearjen yhteen sovittaminen on ollut yllättävän helppoa ja kivutonta. Toivotaan että sama sujuvuus jatkuu syksyn edetessä!
